Aika Onnellisuus

Fluoresenssiteetä taikakupissa
lakritsinjuurta, kynttilöitä
eksoottisen hanhen pilkukkaita höyheniä
ja auringonnousun tuulinen aaria
on täyttymys

Helposti lipuu ajatukset vielä
yks toisen perään
kun tekeminen pysähtyy
tee jäähtyy, ne jähmettyy
hitaasti hiljaisuus luo kaikukopan
kaikkeudelle
niille samoille sanoille
joista äsken ammensin päiväohjelmaa
nyt kaikuluotaan elämänesanssia
tislaan totuusseerumia, poimin hippuja
ajatuskultaa, kunnes
ilo, onni, olemattomuus tulee ylle

aika – ajattomuus ottaa vallan
kytkee kehon kohotetun selkärangan
Indran verkkoon
suurempaan avaruusasetelmaan, josta
näen tähtikuvioita, niiden liitävää tanssia
kuin katselisin Kauniita ja Rohkeita
suuren kokonaisuuden juonenkäänteitä
osana yhtä – ykseyttä – joka
on kuitenkin enemmän kuin 0
kiepahtaneena kierroksen

ja niin ajatukset tekevät paluutaan
vaivihkaa olenkin seychellien saarella
tai yhtäkkiä löydän itseni maanantain pyykkikorista
askel askeleelta kauempana keskipisteestä
luottaen verkon jänteiden kuitenkin kuljettavan
minut taas sinne
ei-minnekään.

On kulunut (tasan) 8 vuotta siitä kun löysin Oikean radiokanavan aivoistani. Pitkään olin jo räplännyt ja vaivannut solujani suurilla kysymyksillä siitä mitä ajattelu on, kuka sen tekee ja miksi sitä koko prosessia on niin hankala pysäyttää, tai entä tapahtuuko samankaltaista toimintaa kasveissa ja tietokoneissa?
Mikä määrittää meidän tietoisuutemme erilliseksi muista, maailmanlaajuisista rytmeistä, tapahtumaketjuista?

En löytänyt vastauksia paperilta, mutta kun katsoin ylös kohti havisevia lehtiä, taivaan tummenevaa sineä, elon pärinää – tunsin yhtäkkiä ymmärtäväni sitä kieltä. Värien, äänten ja liikkeen harmoninen sointuvuus. Johdatellen silmiäni sinne tänne, näin toistuvia kuvioita, katkeamatonta yhteisymmärrystä. Kuin sienirihmasto gliasoluja aivoissani olisi saanut yhteyden ulkoisen ekosysteemin rhizosfääriin. Tunsin oikeastaan ensimmäistä kertaa itseni osaksi suurempaa tietoisuutta.

Hassuinta oli saapua bussipysäkille. Töistä palaavat tai sinne illaksi suuntaavat ihmiset valloittivat suuren kanavan pientareen. Kuin kalat, räpikoiden hieman sinne tänne ajantajun herpaantuessa tai bussin ilmaantuessa ajokaistalle. Liikenne oli oma uomansa virran vieressä. Kaksi miestä omassa touhussaan istuttivat puuta sille raivattuun karsinaan ja kitkivät samalla toisia kasveja siitä ulos. Hassulta näytti heidän totiset kasvonsa ja pikkupoikamaiset leikkikalunsa (minikaivuri, minilapio, harava ym). Tämä näytelmä vasten Istanbulin upeaa auringonlaskua – meduusojen loppumaton tanssi muovipussien kanssa laiturin laidalla, ihmiseläinten jatkuva nälkä, harhailevat silmät.. emme turhaan löydä muurahaisista mielikuvia.

Suuren valon kadotessa kukkuloiden lomaan, syttyi monta miljoonaa pientä kaltaista sen tilalle (tähdet ovat Istanbulissa sataneet maahan ja levittyneet kukkuloille, yhä muodostaen kauniita asetelmia).

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s